Asuntonäyttö
“Ei kääpiöitä ole olemassakaan”, Daniel narisi. Hänen äänensä kaikui ympäriinsä kuin maailmankaikkeuden suurimmassa katedraalissa.
“Kerropa sitten, älypää, kuka nämä upeat kivisalit on rakentanut?” kysyin. ”Niillä on radiohiiliajoituksen mukaan ikää ainakin kaksikymmentätuhatta vuotta.”
Näin, kuinka Danielin aivoissa suorastaan kiehui, kun hän yritti ajatella. Viimein hänen ilmeensä kirkastui
“Luolaihmiset?”
“Törppö!” Läpsäytin häntä kädessäni olevalla aikakauslehdellä päähän. ”He elivät luolissa eivätkä vuorenalaisissa palatseissa!”
“Totisesti tämä on aitoa kääpiötyötä, herra Leeds.” Hätkähdin, kun kuulin äänen selkämme takaa. Piru vieköön tuon välittäjän, joka oli pukenut jakkupukunsa kanssa hiljaiset ja huomattavasti omia korkkareitani käytännöllisemmät lenkkitossut. Omat kenkäni kopisivat kivilattiaa vasten.
Lattia oli törkyinen pölystä, eläinten jätöksistä ja siellä täällä lojuvista luista, ja sillä oli vaikea kävellä piikkikoroilla taittamatta nilkkaansa. Lian alla loisti kuitenkin kuulaanvihreä marmoripinta, joka heijasti punaisten kenkieni väriä. Kunhan lattia olisi siivottu, siitä voisi luultavasti peilata itseään.
“Meidän maailmassamme ei kääpiöitä ole ollut, mutta tässä ulottuvuudessa he ovat muinoin olleet yksi valtakansoista.”
“Ihanko totta?” Daniel kysyi silmät suurina, mikä sai hänet näyttämään puusta pudonneelta pöllöltä.
“Kyllä. Tämä on ollut ihmisten lisäksi kääpiöiden, haltioiden ja puolituisten maa. Toki viimeinenkin heistä on kuollut sukupuuttoon tuhansia vuosia sitten”, välittäjä luennoi tottuneen kuuloisesti. “Oletteko jo päättänyt, rouva Leeds?”
“En vielä.”
“Ei täältä tila lopu kesken, jos sitä pelkäätte”, välittäjä sanoi ja taputti raskausvatsaani. “Yläkerroksissa on runsaat asuintilat. Voitte kasvattaa vaikka kokonaisen jalkapallojoukkueen, ja pienimmät saavat nukkua päiväunensa rauhassa isompien lasten treenatessa alimman kerroksen isossa salissa.”
“Minua huolestuttavat nuo pylväät”, Daniel puuttui keskusteluun. “Ne näyttävät siltä kuin romahtaisivat niskaamme minä hetkenä hyvänsä, niin paljon niistä puuttuu palasia. Ja matkalla tänne näin jo yhden puoliksi rikkinäisen portaikon.”
“Ei huolta”, välittäjä vastasi hymyillen leveästi. “Portaat voi korjata helposti ja pylväikkö hoituu yksinkertaisella pintaremontilla.” Nainen huiskaisi pylväitä kohti.
“Entä tuo etupihan suuri lammikko? Se näyttää syvältä, ties mitä siellä elää.”
Asuntovälittäjä naurahti.
“Sen pintaa ei liikuta muu kuin tuuli. Jos siellä olisi joskus ollut jotain, johan se olisi kuollut. Tämä maa on ollut autiona kauemmin kuin meidän maailmamme ihmiset ovat osanneet käyttää työkaluja. Täällä elää vain eläimiä, joita tänne on erikseen tuotu meidän maailmastamme näiden muutaman vuoden aikana, jotta ne saavat rauhassa löytää asuinsijansa ja levitä ennen ihmisasukkaiden tuloa.”
Astelin ympäri pylvässalia ja kuvittelin mielessäni, millaisen palatsin tästä saisi, kun siihen panostaisi. Kyllähän ihmiset remontoivat raatokuntoisia asemarakennuksia ja entisiä koulujakin!
Myönsin kuitenkin, että oma näkemykseni oli hiukan rajoittunut. Olin liian keskiluokkaisesta perheestä, mutta onneksi Daniel oli perinyt sekä perheensä kalliin maun että rahaa enemmän kuin tarpeeksi. Ja onneksi hän ei ollut penaalin terävin kynä.
“Me otamme tämän”, sanoin.
“Otammeko?” Daniel kysyi. “Tässä on pirusti hommaa, ennen kuin murju on asuttavassa kunnossa.”
“Kysyn tytöiltä suosituksia sisustussuunnittelijoista ja sinä taas voisit puhua sen kaverisi kanssa, joka omistaa kolme remonttifirmaa. Kyllä tästä vielä koti saadaan.”
“Mutta Viola…”
”Daniel rakkaani”, sanoin, “minä tahdon tämän.” Kävelin hänen luokseen, otin kädestä kiinni ja kuiskasin: “Ajattele, miten kateellisia Henry ja Marilla ovat, kun tulevat käymään. Heillä on vain se hippien puutaloyhteisö pohjoisessa. Ajattele tätä palatsia, näkymiä yläkerroksista! Tätä saasteetonta maailmaa! Tämä on paratiisi.”
Danielin suupielet levisivät korviin.
“Olet oikeassa, Viola rakas, kuten aina. Kyllä, otamme tämän!”
Asuntovälittäjä sipsutti luoksemme.
“Hienoa, portaalin kautta toimistolle tekemään kauppakirjat! Tätä tietä etuovelle!”
“Ovathan lattiat varmasti kunnossa, ei vesi- tai routavahinkoja?” Daniel kysyi ja tömisteli salin lattiaa. Huokasin. Olin nainut ikuisen pessimistin.
Dum duum.
Jostain kaukaa alakerroksista kuului kumahtelua.
Duum.
Äänet soivat kuin valtava gongi.
“Mitä tuo on?” kysyin.
“Ne ovat täysin luonnollisia ääniä alhaalla olevasta luolastosta”, välittäjä sanoi, mutta hänen äänensä värähti teennäisen hymyn takana. “Niitä ei tarvitse säikähtää, ne loppuvat remontin myötä, kun suljette onkalot.”
Dum dum.
“Enpä tiedä”, Daniel vastasi. “En pidä noista äänistä.”
“No, tulkaahan perässäni!” välittäjä sanoi, käänsi selkänsä ja alkoi harppoa eteenpäin.
Buum! Ulko-oven suunnalta kuului läiskähdys ja valtava pamaus.
“Jaahas, taitaapa tulla myrsky, kun ovikin paiskautuu noin lujaa karmeja vasten”, välittäjä sanoi ja alkoi kuulostaa selvästi hermostuneelta. “Teillä on muutenkin näkemättä takapiha. Se on hiukan kallioinen, mutta vähän matkan päässä on upea metsäalue. Suoraan salin läpi!”
Vilkaisin Danielia. Hän ei ilmeisesti ollut huomannut, ettei kivisissä etuovissa ollut karmeja. Minusta alkoi tuntua, ettei asuntovälittäjä kertonut meille kaikkea.
Toisaalta. Täysmarmorinen lattia ja monta kymmentä kerrosta, ellei sata. Huokasin ja suljin silmäni.
“Tule nyt!” Daniel hoputti innoissaan. “Tahdon nähdä…”
Olin kuulevinani kihinää ja hiljaista kipitystä, kuin nurkissa vilistäisi isoja hämähäkkejä. En kuitenkaan nähnyt liikettä missään. Nopeutin askeleitani.
Kihinä muuttui selvemmäksi. Pian se kuulosti tulevan lähes korvani juuresta.
Dum dum dum.
“Tulkaa! Puutarha odottaa” välittäjä huusi ja juoksi nyt kuin atleetti kohti pylvässalin toista päätä. Potkaisin korkkarini pois jaloista ja ryntäsin hänen peräänsä.
Kihinä muuttui askelten kopinaksi. Se kuului yhä lähempää.
Dum duum.
Buum.
Timli Hellsten 2024
